k

Suomen arkeologia syntyi kansallisuusaatteen innoittamana. Hegelin ja Snellmanin tarkoittamaa riippumatonta kansallishenkeä ja historiallisen toimijan asemaa ei ollut löydettävissä historialliselta ajalta, koska historiallinen aika alkoi Suomessa Ruotsin valloitettua Suomen, ja myöhemmin Suomi oli osa Venäjää. Siksi Suomelle ominainen kansallishenki oli löydettävissä vain esihistorialliselta ajalta.

J.R. Aspelin ryhtyi 1800-luvun loppupuolella hahmottaman Suomen suvulle omaa, muista kansoista riippumatonta menneisyyttä. Suomen kansan juurien etsintä ei arkeologialtamme ole koskaan päässyt unohtumaan, vaikka muualla Euroopassa tämäntyyppisiä kysymyksiä ei 1900-luvulla ole juuri pohdittu. Poikkeuksena on 1980-luvun puolivälissä alkanut indoeurooppalaisten kielten juuriin kohdistunut kiinnostus.

1900-luvun Suomen arkeologia on harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ollut empirististä, kulttuurihistoriallisen koulukunnan arvojen mukaista. Löytöjä on luokiteltu, niiden perusteella on luokiteltu kulttuureita ja rakennettu kronologista. Rannansiirtymiskronologian tutkimuksessa Suomi on ollut 1930-luvulta lähtien eturintamassa. 1970-luvulla lähtien meillä ryhdyttiin soveltamaan myös muita luonnontieteellisiä menetelmiä. Rutiininomaisiksi osteologiset analyysit ym. ovat kuitenkin tulleet vasta 1990-luvulla.

Prosessuaalisen arkeologian periaatteet ovat näkyneet yksittäisissä artikkeleissa 1970-luvulta alkaen, mutta laajaa ja systemaattista tutkimusta ei tältä pohjalta ole näkynyt. Suomen esihistorian sosiaalisen ja taloudellisen aspektin tutkimus on vieläkin varsin heikkoa verrattuna esimerkiksi muissa Pohjoismaissa tehtyyn työhön. 1990-luku on synnyttänyt runsaasti lupaavaa, monia eri periaatteita yhdistävää tukimusta, jonka tuloksista laajempina synteeseinä voimme varmasti nauttia pian uudelle vuosituhannelle siirryttyämme.

Sivun alkuun