k

Renessanssin ajalla 1500-luvulta lähtien syntyi ensin Italiassa, myöhemmin myös Pohjoismaissa kiinnostus muinaisjäännöksiin. Näitä opittiin kuvaamaan ja luokittelemaan. Syntyi eräänlainen esitiede, antikvarianismi. Kirjallisista lähteistä riippumatonta kronologiaa ei tämän puitteissa kuitenkaan onnistuttu kehittämään. Kaikkia muinaisjäännöksiä pidettiin historiallisista lähteistä tunnettujen kansojen jäänteinä. Riippumaton kronologia syntyi tanskalaisen Christian Jürgensen Thomsenin työn tuloksena hänen järjestäessään Tanskan kansallismuseon kokoelmia 1800-luvun alussa. Suljetun löydön käsitettä soveltamalla hän erotti kivi-, pronssi ja rautakaudet. Arkeologian tieteenä voi katsoa syntyneen hänen työnsä tuloksena.

1800-luvulla puolivälissä syntyi evolutionismiksi kutsuttu suuntaus, jossa modernien luonnonkansojen katsottiin olevan eräänlaisia eläviä fossiileja, joita tutkimalla voitaisiin ikään kuin suoraan lukea millainen muinaisuus on ollut. Darwinin teoria vahvisti tämänkaltaista ajattelua. Toisaalta sen pohjalta ruotsalainen Oscar Montelius kehitti oppinsa, jonka mukaan esineet kehittyvät lajien kanssa analogisella tavalla. Muinaisuuden ihmisten elintapojen selvittämistä hän ei pitänyt tärkeänä tai mahdollisena. Montelius katsoi, että arkeologiset löydöt pystytään ajoittamaan suhteellisesti tarkastelemalla niiden ominaisuuksia, löytöyhteyttä huomioon ottamatta.

1900-luvulla arkeologiassa sai sijaa kulttuurihistoriallinen koulukunta, joka kiinnitti huomiota alueellisesti ja ajallisesti rajoitettuihin kulttuureihin. Kulttuurit määriteltiin tiettyjen niille tyypillisten löytöjen avulla. Ihmisten elintavat, talous ja suhde luontoon eivät olleet huomion kohteena tässäkään suuntauksessa. Sekä Monteliuksen oppi että kulttuurihistoriallinen koulukunta ovat vahvasti empiristisiä, löytöjen luokitteluun ja niiden välisiin suhteisiin keskittyviä suuntauksia. 1960-luvulla syntynyt ns. uusi arkeologia eli prosessuaalinen arkeologia oli enemmän realistinen huolimatta positivistista periaatteista, joilla sitä pyrittiin oikeuttamaan. Se ei ollut niinkään kiinnostunut itse löydöistä, kuin niistä systeemeistä ja prosesseista joiden ilmausta löydöt ovat. "Prosessuaalinen arkeologia" kiinnitti erityisesti huomiota sosiaalisiin systeemeihin ja prosesseihin sekä näiden ja luonnon suhteeseen, jota sitäkin tarkasteltiin systeeminä.

1980-luvulla alkunsa saanut postprosessuaalinen koulukunta on puolestaan kiistänyt uuden arkeologia "systeemien" ja "prosessien" reaalisuuden ja painottanut arkeologisen tutkinnan yhteyttä tutkijan omaan sosiaaliseen tilanteeseen ja yksilöllisten ideoiden merkitykseen vaikuttavana tekijänä esihistoriallisena aikana. Uutuudestaan huolimatta "postprosessualistisella" ajattelutavalla on paljon yhteistä Kantin transsendentaalin idealismin kanssa.

Sivun alkuun