PRONSSIKIRVEIDEN HISTORIASTA


Oscar Montelius selvitti pronssikirveiden kehityssarjan jo 1800-luvulla. Lähtökohtana oli reunuskirves, jonka reunukset levenivät. Varttamisen tueksi tuli pronssikierukka. Montelius katsoi, että tuo pronssikierukka muuttui putkeksi, johon jäi kierrekoristeita ikään kuin muistona aiemmasta kierukasta. Tässä yksityiskohdassa Montelius kuitenkin ilmeisesti erehtyy. Putkikirves ei ole kehittynyt olkakirveen mallin pohjalta, vaan sen rakenne on joko lainattu putkikeihäänkärjestä tai on kehitetty reunuskirveestä sen reunuksia leventämällä ja kääntämällä.
 

Laakakirves oli vanhin metallinen työkirvestyyppi. Se on yksinkertaisen kivikirveen muotoinen. Laakakirvestä kehitettiin tekemällä siihen reunukset. Näiden tarkoitus oli tukevoittaa varttamista. Kirveen terän vääntyminen sivusuuntaan estettiin reunuksien avulla. Laaka- tai reunuskirveitä ei Suomesta ole toistaiseksi löytynyt yhtään kappaletta. Sen sijaan maastamme tunnetaan reunuskirveestä kehitettyjä olkakirveitä ja aivan toista traditiota edustavia putkikirveitä. Ne edustavat pronssikautemme kirveiden kahta päätyyppiä. Läntisissä kirveissä on sekä olka- että putkikirveitä. Itäiset kirveet ovat kaikki putkikirveitä. Putkikirveet on keksitty Välimeren itäosissa, mutta Suomeen ja ehkä myös Pohjoismaihin ne tulivat Itä-Venäjältä.

Olkakirveiden ja putkikirveiden rakenteellinen ero liittyy niiden varttamiseen. Itse asiassa vasarakirves, sille mallinsa antanut kuparinen sotakirves ja yksinkertaiset reikäkirveet vartettiin samoin kuin nykyiset reikäkirveet. Miksi olka- ja putkikirveet vartettiin eri tavoin? Syy on ilmeisesti kirveenterän valmistamiseen tarvittavan metallin määrä. Kuparikirveet olivat harvinaisia. Niitä oli ilmeisesti vain korkean aseman omaavilla henkilöillä. Tällöin ei ollut kovin olennaista, miten paljon kuparia kului. Pronssikaudella kehitettiin malleja, joissa metallia ei tarvittu niin paljoa. Ne olivat jokamiehen työvälineitä. Tämän johdosta terät ovat yleensä pieniä.

seuraava sivu
pääosion alkuun